Rahaa tulee ja rahaa menee

Isälläni on ollut tapana sanoa, että rahaa tulee ja sitä menee. Ajatuksena se, ettei raha-asioista kannata liikaa murehtia esimerkiksi yllättävien kulujen kohdalla. Se on mainio ajatus, olen myös saanut huomata että niin se todellakin on, jokaisesta pinteestä olen toistaiseksi selvinnyt vaikka välillä on näyttänyt synkältä esimerkiksi perussairauteni vuoksi sen syödessä tuloja monella eri tapaa. Nyt äkillisen työttömyyden vuoksi on jälleen huoli taloudesta, mutta jotenkin koitan pitää itseni rauhallisena ja keskittyä hyvään. Siksi taidan päivittää blogiakin nyt niin aktiivisesti, jotta saan muuta ajateltavaa työnhaun keskellä. Häihin on pitkä aika ja sanottavaa ei varmasti tule olemaan näin paljoa koko vajaan kahden vuoden ajan, mutta kirjoitellaan nyt kun juttua riittää :)

Mutta takaisin talouteen. Luettuani Kirsin kirjoituksen vanhempien osallistumisesta häiden kuluihin, aloin miettiä asiaa vähän isommin. Mieheni ja minä olemme aidosti aikuisia ihmisiä emmekä ole missään vaiheessa kuvitelleet kenenkään muun maksavan häitämme. Se on meidän homma, ovathan ne meidän juhlamme. Olemme tehneet budjetin, jossa pysytellään ja päätökset tehdään sen mukaan. Mitään ylimääräistä ei tule olemaan (ellei videokuvaajaa lasketa; siitä kirjoittelen myöhemmin) ja asioista on etsitty edullisia vaihtoehtoja käyttäen siihen runsaasti aikaa. Kukapa olisi uskonut, että kutsujen teettäminen voi tulla halvemmaksi kuin itse väsäily..? Tämä huomioon ottaen olin pudota persuksilleni isäni kertoessa serkkuni häitä juhlittaessa että haluavat auttaa meitä häiden kuluissa. Askeleeni sekosivat aika lailla isäni käsivarsilla tanssilattialla ja taisin ihan ensimmäiseksi kieltää, ettei niin sovi tehdä. Sitten aloin kiitellä. Minä sentään sain sanotuksi jotain äimistykseltäni, toisin kuin mieheni joka hämmentyi niin ettei saanut sanaa suustaan. Ei kyllä ole ensimmäinen kerta, kun mieheni on sanaton vanhempieni lämmön ja anteliaisuuden edessä. Vanhempani tuntien tiesin, että eipäs juupas -vääntö on melkoisen turhaa. Jos he haluavat auttaa toisen tyttärensä häiden suhteen, se heille sallittakoon. Periaatteesta kieltäytyminen olisi typerää ja myös tunteetonta.

Meillä on kuitenkin se etu, että tiedän etteivät vanhempani yritä ostaa itselleen määräysvaltaa häidemme suhteen. Heillä on varmasti mielipiteensä monesta asiasta, mutta he ymmärtävät näiden olevan meidän juhlamme ja meidän onnemme jakamista. Voimakkaimmat mielipiteensä taitavatkin koskea enemmän abstrakteja asioita ja niissä arvostan heidän kantojaan kovasti. Minulle kelpaa enemmän kuin hyvin heidän ajatuksensa yhteisestä elämästä, oikeihin asioihin keskittymisestä ja niin edelleen. Olemme siis onnellisessa asemassa. Mutta kaikki eivät ole; olen minäkin kuullut kauhutarinoita, joissa vanhemmat käyvät päsmäröimään ja huseeraamaan sillä oikeutuksella että maksavat jotakin ja parit ovat koetuksella ja lopulta yleensä antavat periksi. Juhlista ei tule hääparin näköisiä tai haluamia vaan jotain ihan muuta. Halutaan puuttua ruokaan, vieraslistaan (kyllähän kummin kaimatkin pitää kutsua!!!), sulhasen solmion väriin, ihan kaikkeen mahdolliseen mikä ei kuulu kenellekään muulle kuin hääparille itselleen. Miksi sitten omien tai puolison vanhempien rajaaminen on niin vaikeaa? Herääkö näissä tilanteissa se pieni tyttö tai poika, joka on tottunut tekemään niin kuin isä tai äiti sanoo eikä halua olla kuriton ja kapinoida, koska kiltit lapset eivät niin tee? Koitetaanko taipumisella säilyttää perherauha hinnalla millä hyvänsä?

Aikuistuminen tässäkin asiassa taitaa olla lääke. Kiitollisuus ei tarkoita liikaa nöyrtymistä ja hyvittelyä. Häät ovat teidän ja meidän juhlamme. Pidetään siitä kiinni.